Suomi24:n Karjalan palautus palsta on pelkkää räkytystä. Minua syytetään siellä "besserwisseriksi", jonka kanssa ei voi keskustella. Siksipä päätin laittaa sen boikottiin hetkeksi ja katsoa mitä tapahtuu, paraneeko keskustelu.
Nyt, käytyäni parin päivän jälkeen katsomassa siellä tilannetta, voin kysyä, että mikä keskustelu? Ainoa keskustelu mitä siellä on tähän saakka käyty, näyttää liittyvänän siihen olenko minä oikeasti poistunut sieltä vai en. Näyttää siltä, että tuhannen nimimerkin multipersoona "lemmikkipässilläni" iski suunnaton ikävä ja nyt hän etsii siellä minua jokaisesta mielestään vähänkin minulle haiskahtavasta kirjoituksesta, eli käytännössä kaikista niistä jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä. Ressukka, enpä arvannut minkä stressin saan hänelle aikaiseksi tekemällä sen mitä hän itse eniten siellä toivoi. Toivottavasti nyt hänen koko kesänsä ei mene "nimierkkijahdissa", sillä en todellakaan aio osallistua siellä keskusteluun nimimerkilläni tai ilman.
Nyt on kesä ja parempaakin tekemistä kuin pässien naruttaminen siellä ;)
tiistaina, heinäkuuta 03, 2007
keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007
Karjalan kylkiäiset
Tällainen pieni pommi Karjalaa palauttavia siellä odottaa...
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Karjalan+ymp%C3%A4rist%C3%B6myrkkyj%C3%A4+k%C3%A4sitelt%C3%A4v%C3%A4ksi+Suomeen/1135227804910
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Vanhojen+myrkkyjen+varastoja+l%C3%B6ytyi+Suomen+rajan+takaa+Karjalasta/1135227804953
Karjalan ympäristömyrkkyjä käsiteltäväksi Suomeen
Julkaistu: 6.6.2007 11:18
STT
Moskova. Venäjän viranomaiset ovat myöntäneet luvan viedä Karjalan ympäristömyrkkyjä hävitettäviksi Suomeen.
Konsuli Esko Seppälä Suomen Pietarin-konsulaatista kertoo, että Sortavalasta on esimerkiksi löytynyt 800 kilon DDT-varasto ruostuvasta peltiastiasta.
Venäjällä ei ole omaa vaarallisten jätteiden käsittelylaitosta. Suomen ympäristöministeriö maksaa suurimman osan jätteiden siirrosta Ekokemin laitokselle ja käsittelystä aiheutuvista kustannuksista.
Julkaistu: 6.6.2007 11:18
STT
Moskova. Venäjän viranomaiset ovat myöntäneet luvan viedä Karjalan ympäristömyrkkyjä hävitettäviksi Suomeen.
Konsuli Esko Seppälä Suomen Pietarin-konsulaatista kertoo, että Sortavalasta on esimerkiksi löytynyt 800 kilon DDT-varasto ruostuvasta peltiastiasta.
Venäjällä ei ole omaa vaarallisten jätteiden käsittelylaitosta. Suomen ympäristöministeriö maksaa suurimman osan jätteiden siirrosta Ekokemin laitokselle ja käsittelystä aiheutuvista kustannuksista.
---
Vanhojen myrkkyjen varastoja löytyi Suomen rajan takaa Karjalasta
Sortavalalaisessa varastossa lojuu tuhansia kiloja DDT:tä
Kielletyt torjunta-aineet vaarassa levitä ympäristöön
Julkaistu: 13.10.2003 lehdessä osastolla Kotimaa
Heli Saavalainen
Suomen rajan takana Karjalassa on suhteellisen isoja kiellettyjen torjunta-aineiden varastoja. Esimerkiksi Sortavalasta on löytynyt säkkikaupalla lähes 25 vuotta vanhaa DDT-myrkkyä, joka on ympäristöön joutuessaan erittäin haitallista.
Venäjällä on useita vanhentuneiden torjunta-aineiden varastoja, joista monet ovat huonossa kunnossa. Vaarana on, että myrkkysäkit tai -tynnyrit rikkoutuvat ja ajan myötä myrkyt leviävät ympäristöön. Ilman tai vesien mukana myrkkyjä voi kulkeutua myös Suomeen.
Suomen ympäristökeskuksen ylitarkastaja Timo Seppälä muistuttaa, että DDT ja muut niin sanotut POP-yhdisteet häviävät ympäristöstä hitaasti ja pysyvät ravintoketjussa pitkään. Luontoon joutuessaan ne voivat aiheuttaa vakavia haittoja terveydelle.
Myrkkyjen leviämisen lisäksi Seppälä pelkää, että aineet tulevat taas käyttöön tai varastot esimerkiksi palavat.
DDT:n maatalouskäyttö kiellettiin Neuvostoliitossa 1970-luvulla, mutta ilmeisesti ainetta on käytetty sen jälkeenkin ainakin pohjoisissa ohjustukikohdissa.
Sortavalan varastosta kertoo tuore raportti Barentsinmeren ympäristön hot spot -alueista. Arktisen ympäristön tilan seuranta- ja arviointiohjelman Amapin ja Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiön Nefcon julkaisema raportti luettelee pahimpia ympäristön saastuttajia, joita Karjalan tasavallasta löytyi kymmenen.
Raportin mukaan "Sortavala Agroservicen" varastossa on 2500 kiloa DDT:tä. Vuodelta 1979 peräisin olevat torjunta-aineet on varastoitu huonosti.
Toisen yhtiön varastoon on säilötty yli 4000 kiloa sekalaisia torjunta-aineita vuodesta 1975. Raportin mukaan paperipusseissa olevat myrkyt eivät ole tunnistettavissa, sillä pakkaukset ovat huonossa kunnossa.
Myrkkyjen turvallisin ja nopein käsittelyvaihtoehto olisi Seppälän mukaan tuoda ne Suomeen hävitettäväksi. Ainakin pitäisi varmistaa, että DDT varastoidaan asianmukaisesti pakattuna. "Jos suinkin pystymme, yritämme auttaa venäläisiä siinä, etteivät myrkyt pääse leviämään ympäristöön", Seppälä sanoo.
Ympäristöministeriö on selvittänyt mahdollisuuksia tuoda Sortavalan myrkyt Ekokemiin poltettavaksi.
"Ensisijainen tavoite on, että ongelmajätteet käsitellään omassa maassa", neuvotteleva virkamies Kristiina Isokallio ympäristöministeriöstä sanoo. "Jos Venäjä on valmis siihen, että myrkyt tuodaan Suomeen, ja maksaa siitä, totta kai se on mahdollista."
Isokallion mukaan ei ole kestävä ratkaisu, että myrkyt tuotaisiin Suomeen hävitettäväksi Suomen kustannuksella. "Sen sijaan Suomi haluaa tukea, että Venäjälle saataisiin kunnollinen ongelmajätteiden käsittely."
Sellaista Venäjällä ei Isokallion mukaan nykyisin ole.
Venäjän vanhentuneita torjunta-aineita viedään hävitettäväksi muun muassa Pietarin lähellä sijaitsevan Krasnyi Borin jätteenkäsittelylaitoksen kaatopaikalle.
Vaarana on, että myrkyt leviävät valumavesien mukana Neva-jokeen ja edelleen Suomenlahteen.
Venäjällä on kaikkiaan noin 24000 tonnia vanhentuneita, puutteellisesti varastoituja maatalouden torjunta-aineita. Monet niistä ovat haitallisia ympäristömyrkkyjä.
Maatalouden torjunta-aineiden lisäksi varastoissa lojuu metsänhoidossa sekä ohjustukikohdissa käytettyjä torjunta-aineita. Niiden määrästä on vaikea saada tietoa.
Vanhoja myrkkyvarastoja on paljon etenkin Venäjän Euroopan-puoleisella alueella. ..
Heli Saavalainen
Suomen rajan takana Karjalassa on suhteellisen isoja kiellettyjen torjunta-aineiden varastoja. Esimerkiksi Sortavalasta on löytynyt säkkikaupalla lähes 25 vuotta vanhaa DDT-myrkkyä, joka on ympäristöön joutuessaan erittäin haitallista.
Venäjällä on useita vanhentuneiden torjunta-aineiden varastoja, joista monet ovat huonossa kunnossa. Vaarana on, että myrkkysäkit tai -tynnyrit rikkoutuvat ja ajan myötä myrkyt leviävät ympäristöön. Ilman tai vesien mukana myrkkyjä voi kulkeutua myös Suomeen.
Suomen ympäristökeskuksen ylitarkastaja Timo Seppälä muistuttaa, että DDT ja muut niin sanotut POP-yhdisteet häviävät ympäristöstä hitaasti ja pysyvät ravintoketjussa pitkään. Luontoon joutuessaan ne voivat aiheuttaa vakavia haittoja terveydelle.
Myrkkyjen leviämisen lisäksi Seppälä pelkää, että aineet tulevat taas käyttöön tai varastot esimerkiksi palavat.
DDT:n maatalouskäyttö kiellettiin Neuvostoliitossa 1970-luvulla, mutta ilmeisesti ainetta on käytetty sen jälkeenkin ainakin pohjoisissa ohjustukikohdissa.
Sortavalan varastosta kertoo tuore raportti Barentsinmeren ympäristön hot spot -alueista. Arktisen ympäristön tilan seuranta- ja arviointiohjelman Amapin ja Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiön Nefcon julkaisema raportti luettelee pahimpia ympäristön saastuttajia, joita Karjalan tasavallasta löytyi kymmenen.
Raportin mukaan "Sortavala Agroservicen" varastossa on 2500 kiloa DDT:tä. Vuodelta 1979 peräisin olevat torjunta-aineet on varastoitu huonosti.
Toisen yhtiön varastoon on säilötty yli 4000 kiloa sekalaisia torjunta-aineita vuodesta 1975. Raportin mukaan paperipusseissa olevat myrkyt eivät ole tunnistettavissa, sillä pakkaukset ovat huonossa kunnossa.
Myrkkyjen turvallisin ja nopein käsittelyvaihtoehto olisi Seppälän mukaan tuoda ne Suomeen hävitettäväksi. Ainakin pitäisi varmistaa, että DDT varastoidaan asianmukaisesti pakattuna. "Jos suinkin pystymme, yritämme auttaa venäläisiä siinä, etteivät myrkyt pääse leviämään ympäristöön", Seppälä sanoo.
Ympäristöministeriö on selvittänyt mahdollisuuksia tuoda Sortavalan myrkyt Ekokemiin poltettavaksi.
"Ensisijainen tavoite on, että ongelmajätteet käsitellään omassa maassa", neuvotteleva virkamies Kristiina Isokallio ympäristöministeriöstä sanoo. "Jos Venäjä on valmis siihen, että myrkyt tuodaan Suomeen, ja maksaa siitä, totta kai se on mahdollista."
Isokallion mukaan ei ole kestävä ratkaisu, että myrkyt tuotaisiin Suomeen hävitettäväksi Suomen kustannuksella. "Sen sijaan Suomi haluaa tukea, että Venäjälle saataisiin kunnollinen ongelmajätteiden käsittely."
Sellaista Venäjällä ei Isokallion mukaan nykyisin ole.
Venäjän vanhentuneita torjunta-aineita viedään hävitettäväksi muun muassa Pietarin lähellä sijaitsevan Krasnyi Borin jätteenkäsittelylaitoksen kaatopaikalle.
Vaarana on, että myrkyt leviävät valumavesien mukana Neva-jokeen ja edelleen Suomenlahteen.
Venäjällä on kaikkiaan noin 24000 tonnia vanhentuneita, puutteellisesti varastoituja maatalouden torjunta-aineita. Monet niistä ovat haitallisia ympäristömyrkkyjä.
Maatalouden torjunta-aineiden lisäksi varastoissa lojuu metsänhoidossa sekä ohjustukikohdissa käytettyjä torjunta-aineita. Niiden määrästä on vaikea saada tietoa.
Vanhoja myrkkyvarastoja on paljon etenkin Venäjän Euroopan-puoleisella alueella. ..
-------
Ed. jutut Hesarista:
maanantaina, kesäkuuta 04, 2007
Churchill ja Suur-Suomi
Sanomalehti Kalevassa oli tänään pieni juttu Mannerheimin ja Winston Churchillin yhteistyöstä Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Churchill näki Mannerheimin johtamassa Suomessa oivan liittolaisen bolsevikkeja vastaan, Mannerheimille Englannin apu Pietarin, Itä-Karjalan ja Kuolan valtaussuunnitelmissa oli enemmän kuin tarpeen vuonna 1919. Kuitenkin Suomi oli jo tuolloin pelkkä pelinappula suurvaltojen pelissä. Mannerheimin osalta kaikki suunnitelmat suuresta Suomesta kaatuivat sillä erää siihen kun hän hävisi presidentinvaalit Ståhlbergille. Toisen mahdollisuuden Mannerheim sai suuremman Suomen rakentamiseen vuonna 1941 kun Saksa pyysi Suomea mukaan hyökkäykseen Neuvostoliittoon.
Kun Mannerheim 30-luvulla tapasi Churchillin, hän suitsutti tätä Churchillin muistelmissa olevasta Suomen osuudesta, jossa Churchill Mannerheimin mielestä korosti liikaa saksalaisten osuutta Suomen itsenäistymisessä ja Suomen "bolsevikkien tuhoamisessa". Mannerheimin mielestä suomalaiset tekivät sen itse. Churchill lupasikin korjata tekstiään seuraavaan painokseen ja niinpä se sellaisena - Mannerheimin hyväksymänä - sitten ilmeistyikin.
Kun liittoutuneet vaativat hävinneiden maiden johtoa tuomittavaksi sodan jälkeen, ei Mannerheim ollut syytettyjen listalla, vaikka hän liittoutuneiden omien sääntöjen perusteella olisi sinne kuulunut. Mannerheim osallistui sodan suunnitteluun jopa enemmän kuin siitä tuomitut ja myös vallatun Itä-Karjalan miehityshallinto oli Mannerheimin päämajan käskyvallan alla. Itä-Karjalan venäläisväestö koottiin keskitysleireihin nimenomaan Mannerheimin käskystä. Naisia, lapsia ja vanhuksia kuoli tuhansia nälkään ja tauteihin näillä leireillä, mutta sodan jälkeen kukaan - ei edes Neuvostoliitto - vaatinut ketään tästä tilille, vaikka se oli selkeä rikkomus liittoutuneiden omaan Nurnbergin säännöstöön.
Juhani Suomella on hyvä arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi":
"Ihmisellä on avaruuvessa kusiaisen valtuuvet"
Tämä Konsta Pylkkäsen viisaus tuli väistämättä mieleen, kun luin tri Markku Ruotsilan uunituoreen tutkimuksen "Churchill ja Suomi". Toteamus kun näyttää pätevän myös Suomen kaltaiseen pieneen valtioon silloin, kun sen tekemisiä tarkastellaan historian ja suurvaltaetujen kylmiä realiteetteja vasten. - Ruotsilan teos on perinteinen akateeminen tutkimus, jonka tekee mielenkiintoiseksi käytetty laaja ulkomainen lähdemateriaali, ennen muuta tähän asti katveeseen jäänyt Sir Winston Churchillin henkilökohtainen arkisto.
Suomi oli periferia
Teoksen otsikko lupaa oikeastaan enemmän kuin teos antaa. Churchillin ja Suomen tiet kun tangeerasivat oikeastaan vain kolmesti: kansalaissodan ja sen jälkimaininkien aikana sekä ohimennen talvisodan ja jatkosodan mittaan.
Churchill ei koskaan vieraillut Suomessa. Hänen tietämyksensä Suomen historiasta ja politiikasta oli marginaalinen, ja kiinnostuskin kytkeytyi vain yhteen asiaan: hänen syvään antikommunismiinsa. Churchill pyrki hyötymään kaikesta, mikä saattoi palvella tätä päämäärää. Kärjistäen voidaan sanoa, että Churchillin Suomen-suhteiden tarina oli suurelta osin viime vuosisadan länsimaisen antikommunismin historiaa. Suomen intresseille hän ei korvaansa lopsauttanut. Pienvaltioilla oli hänen näkemyksensä mukaan kansainvälisessä politiikassa vain välineellinen tehtävä, ja hän vannottikin usein, että ”pienten valtioiden ei saa antaa sitoa käsiämme”.
Sotilaallisen antikommunismin rukkasena
Kaikista länsimaisista antikommunisteista vain Churchill ja hänen kannattajansa olivat kiinnostuneita käyttämään jopa asevoimaa kommunisteja ja etenkin Suomen itärajan taakse syntynyttä bolshevikkihallintoa vastaan. Tämä näkökohta, Suomen maantieteellinen sijainti, ja kansalaissodan jälkeen maassa vallinnut antisosialistinen ilmapiiri, tekivät vasta itsenäistyneestä etäisestä Pohjoismaasta Churchillille kiinnostavan.
Saatuaan vuoden 1919 alussa nimityksen sotaministeriksi Churchill alkoi etsiä aktiivisesti liittolaisia strategisten tavoitteittensa tueksi. Tässä vaiheessa hän solmi kontaktin valtionhoitaja C.G.E. Mannerheimiin. Olihan tämä Lontoossa käydessään korostanut haastattelulausunnoissaan bolshevikkivallan sotilaallisen tuhoamisen humanitääristä, ideologista ja geostrategista välttämättömyyttä sekä vanhan, vakaan Venäjän palauttamisen siunauksellisuutta. Mannerheim esitti kansalaissodan osana tätä operaatiota: ”Suomi on tehnyt palveluksen Euroopan vapaudelle ... Vaikka se oli hajanainen ja rikkinäinen, se seisoi esteenä ja pysäytti verentahrimat venäläiset terroristit ennen kuin he pääsivät länteen.” Mannerheim vakuutti Suomen olevan valmis jatkamaan ”tämän tehtävän suorittamista” avun ja liittolaisten turvin.
Kun suomalaiset aktivistit suunnittelivat varmistavansa Suomen vapauden ja turvallisuuden erillisillä operaatioilla Itä-Karjalaan, Aunukseen ja Pietariin, Churchill näki siinä tilaisuuden. Oli turha uhrata ententen omia joukkoja tavoitteen saavuttamiseksi. Mieluummin kannatti koota Suomen kaltaisia interventiosta kiinnostuneita maita ja tukea niitä moraalisesti ja ehkä ”materiaalisestikin”.
Hyväntahtoiset hölmöt
Kun Churchillin toiminta aktiivisen antikommunistisen sotarintaman luomiseksi alkoi kariutua Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin ja Ison-Britannian pääministerin Lloyd Georgen vastustukseen, hän takertui yhä tiiviimmin Suomeen. Hän rohkaisi Mannerheimia eri tavoin tarttumaan tilaisuuteen ja yhdessä Viron, Puolan ja valkoisten venäläisten kenraalien kanssa tuhoamaan bolshevismin täydellisesti. Olivathan suomalaiset aktivistit jo rakentaneet sille pohjaa virittämillään rajaselkkauksilla ja Pietarin alueella toteutetulla sabotaasilla.
Churchilliä ei millään tavoin vaivannut se, että Mannerheimin ja hänen tukijoittensa tavoitteena oli sotilasoperaation myötä toteuttaa samalla Suomessa vallankaappaus ja luoda Mannerheimin johdolla jonkinlainen sotilasdiktatuuri, kuten Mannerheim myöhemmin Churchillille tunnusti. Yhtä vaivattomasti Churchill oli valmis nielemään sen, että valkoiset venäläiset halusivat palkkioksi Suomen takaisin Venäjän yhteyteen. Eihän Suomen itsenäisyys ollut tärkeää. Tärkeää oli valkoisten venäläisten kenraalien pitäminen tyytyväisinä ja sitä kautta bolshevikkien kukistaminen.
Viime vaiheessa suunnitelmat kuitenkin kariutuivat kiistoihin offensiivin rahoittamisesta, valkoisten venäläisten kokemiin tappioihin sekä Suomessa suoritettuun presidentinvaaliin, jonka seurauksena Mannerheim joutui luopumaan asevoimien johdosta ja siirtymään myöhemmin ulkomaille. Uusi presidentti K.J. Ståhlberg ja uusi hallitus torjuivat jyrkästi Mannerheimin kaavailemat hyökkäysvalmistelut. Näin Churchill menetti pelinappulansa, jolla kaiken aikaa näyttää olleen hänelle vain välinearvo.
Agentti Gustaf
Kun nykyään kohistaan niin paljon kotiryssistä ja tietojen vuodattamisesta itään, on lohdullista lukea, mitä Ruotsila kirjoittaa Mannerheimista ”yhtenä vallasta eristetyn Churchillin tiedonantajaverkoston jäsenenä” 1920- ja 1930-luvuilla. Tekijän mukaan tietoja ja raportteja vuodatettiin myös Suomen ulkoasiainministeriöstä ja ”Suomen tiedustelupalvelu oli niin ikään yksi Ison-Britannian tärkeimmistä Neuvostoliittoa koskeneista tietolähteistä” - Helsingissä vapaasti toimineen brittiverkoston ohella.
Talvisodan edellä Churchill koetti taivutella suomalaisia hyväksymään Stalinin ehdot, koska se olisi hyödyttänyt brittihallitusta. Hänen myöhempi talvisodan aikainen aktiivisuutensa läntisten apujoukkojen lähettämiseksi Suomeen lähti vähintään yhtä itsekkäistä päämääristä. Tarkoitus oli käyttää talvisotaa verukkeena ja apujoukkojen avulla alistaa Pohjois-Norja ja Pohjois-Ruotsi brittien operaatioille ja siten pakottaa nämä maat vastustamaan aktiivisesti Saksaa ja tarjoamaan samalla resurssejaan Isolle-Britannialle. Suomen auttaminen oli toissijaista ja uusien liittolaisten ja raaka-ainevarojen hankkiminen ensisijaista, Ruotsila kiteyttää Churchillin tavoitteen.
Moukka suurvaltain pelilaudalla
Jatkosotaan mennessä Suomi oli menettänyt kaiken kiinnostavuutensa Churchillin silmissä. Hän oli valmis jopa luovuttamaan Stalinille kemiallisia aseita käytettäväksi suomalaisia vastaan. Mutta kun sodan loppuvaiheessa voittoisan kommunismin pelko sai pääministerin uudelleen valtaansa, hän oli valmis vetoamaan Teheranin konferenssissa Suomen kansallisen itsenäisyyden puolesta ja vastustamaan Stalinin vaatimia sotakorvauksia. Mutta silloinkaan kysymys ei ollut viime kädessä Suomesta. Neuvostoliiton Suomen-politiikan kehitys huolestutti Churchilliä vain sikäli, kuin se oli oire laajemmista vallanlaajennuspyrkimyksistä, jotka olivat hänen huolensa perimmäinen aihe.
Välirauhan solmimisen jälkeen Churchill menetti vähänkin mielenkiintonsa Suomeen. Siitä ei enää ollut antikommunistisen blokin ja sen suunnitelmien käsikassaraksi.Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että Churchill leimasi Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikan ”huonoksi”.
Hirmuista!
Churchillin ”suhteen Suomeen” voidaan katsoa kestäneen kolme vuosikymmentä: sisällissodan kommunisminvastaisesta taistelusta kylmän sodan alkuun. Näiden kahden etapin välisenä aikana Suomi suhtautui Neuvostoliittoon Lontoon näkökulmasta vihamielisesti, ja samaan aikaan Churchill etsi liittolaisia kommunistisen maailmanmahdin kukistamiseksi. Hänen Suomen-politiikkansa oli siis alusta loppuun asti sidoksissa sotilaalliseen antikommunismiin. Vain kommunisminvastaisen taistelun voittaminen merkitsi hänelle jotakin, eivät käytetyt keinot, saati pienelle valtakunnalle häikäilemättömästä hyväksikäytöstä mahdollisesti koituneet vahingot. Suomen itsenäisyys ei ollut tälle maailmanhistorian merkkihahmolle mikään arvo sinällään.
Onpa hyvä, ettei vanha Paasikivi ole enää lukemassa Ruotsilan tutkimusta. Vaikka hän verisistä suurvaltaeduista usein puhuikin, olisi teoksen koruton – jopa inhorealistinen – kuvaus ollut hänelle varmasti liikaa. Siinä olisi keppi viuhunut, Ukko korskunut ja päivittely ja ärhentely kuuluneet vielä seuraavaan kortteliin – vastatuulessakin.
Teksti: Juhani Suomi
Artikkelit ja kolumnit, 7.2.2002 Juhani Suomen arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi"
Kun Mannerheim 30-luvulla tapasi Churchillin, hän suitsutti tätä Churchillin muistelmissa olevasta Suomen osuudesta, jossa Churchill Mannerheimin mielestä korosti liikaa saksalaisten osuutta Suomen itsenäistymisessä ja Suomen "bolsevikkien tuhoamisessa". Mannerheimin mielestä suomalaiset tekivät sen itse. Churchill lupasikin korjata tekstiään seuraavaan painokseen ja niinpä se sellaisena - Mannerheimin hyväksymänä - sitten ilmeistyikin.
Kun liittoutuneet vaativat hävinneiden maiden johtoa tuomittavaksi sodan jälkeen, ei Mannerheim ollut syytettyjen listalla, vaikka hän liittoutuneiden omien sääntöjen perusteella olisi sinne kuulunut. Mannerheim osallistui sodan suunnitteluun jopa enemmän kuin siitä tuomitut ja myös vallatun Itä-Karjalan miehityshallinto oli Mannerheimin päämajan käskyvallan alla. Itä-Karjalan venäläisväestö koottiin keskitysleireihin nimenomaan Mannerheimin käskystä. Naisia, lapsia ja vanhuksia kuoli tuhansia nälkään ja tauteihin näillä leireillä, mutta sodan jälkeen kukaan - ei edes Neuvostoliitto - vaatinut ketään tästä tilille, vaikka se oli selkeä rikkomus liittoutuneiden omaan Nurnbergin säännöstöön.
Juhani Suomella on hyvä arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi":
"Ihmisellä on avaruuvessa kusiaisen valtuuvet"
Tämä Konsta Pylkkäsen viisaus tuli väistämättä mieleen, kun luin tri Markku Ruotsilan uunituoreen tutkimuksen "Churchill ja Suomi". Toteamus kun näyttää pätevän myös Suomen kaltaiseen pieneen valtioon silloin, kun sen tekemisiä tarkastellaan historian ja suurvaltaetujen kylmiä realiteetteja vasten. - Ruotsilan teos on perinteinen akateeminen tutkimus, jonka tekee mielenkiintoiseksi käytetty laaja ulkomainen lähdemateriaali, ennen muuta tähän asti katveeseen jäänyt Sir Winston Churchillin henkilökohtainen arkisto.
Suomi oli periferia
Teoksen otsikko lupaa oikeastaan enemmän kuin teos antaa. Churchillin ja Suomen tiet kun tangeerasivat oikeastaan vain kolmesti: kansalaissodan ja sen jälkimaininkien aikana sekä ohimennen talvisodan ja jatkosodan mittaan.
Churchill ei koskaan vieraillut Suomessa. Hänen tietämyksensä Suomen historiasta ja politiikasta oli marginaalinen, ja kiinnostuskin kytkeytyi vain yhteen asiaan: hänen syvään antikommunismiinsa. Churchill pyrki hyötymään kaikesta, mikä saattoi palvella tätä päämäärää. Kärjistäen voidaan sanoa, että Churchillin Suomen-suhteiden tarina oli suurelta osin viime vuosisadan länsimaisen antikommunismin historiaa. Suomen intresseille hän ei korvaansa lopsauttanut. Pienvaltioilla oli hänen näkemyksensä mukaan kansainvälisessä politiikassa vain välineellinen tehtävä, ja hän vannottikin usein, että ”pienten valtioiden ei saa antaa sitoa käsiämme”.
Sotilaallisen antikommunismin rukkasena
Kaikista länsimaisista antikommunisteista vain Churchill ja hänen kannattajansa olivat kiinnostuneita käyttämään jopa asevoimaa kommunisteja ja etenkin Suomen itärajan taakse syntynyttä bolshevikkihallintoa vastaan. Tämä näkökohta, Suomen maantieteellinen sijainti, ja kansalaissodan jälkeen maassa vallinnut antisosialistinen ilmapiiri, tekivät vasta itsenäistyneestä etäisestä Pohjoismaasta Churchillille kiinnostavan.
Saatuaan vuoden 1919 alussa nimityksen sotaministeriksi Churchill alkoi etsiä aktiivisesti liittolaisia strategisten tavoitteittensa tueksi. Tässä vaiheessa hän solmi kontaktin valtionhoitaja C.G.E. Mannerheimiin. Olihan tämä Lontoossa käydessään korostanut haastattelulausunnoissaan bolshevikkivallan sotilaallisen tuhoamisen humanitääristä, ideologista ja geostrategista välttämättömyyttä sekä vanhan, vakaan Venäjän palauttamisen siunauksellisuutta. Mannerheim esitti kansalaissodan osana tätä operaatiota: ”Suomi on tehnyt palveluksen Euroopan vapaudelle ... Vaikka se oli hajanainen ja rikkinäinen, se seisoi esteenä ja pysäytti verentahrimat venäläiset terroristit ennen kuin he pääsivät länteen.” Mannerheim vakuutti Suomen olevan valmis jatkamaan ”tämän tehtävän suorittamista” avun ja liittolaisten turvin.
Kun suomalaiset aktivistit suunnittelivat varmistavansa Suomen vapauden ja turvallisuuden erillisillä operaatioilla Itä-Karjalaan, Aunukseen ja Pietariin, Churchill näki siinä tilaisuuden. Oli turha uhrata ententen omia joukkoja tavoitteen saavuttamiseksi. Mieluummin kannatti koota Suomen kaltaisia interventiosta kiinnostuneita maita ja tukea niitä moraalisesti ja ehkä ”materiaalisestikin”.
Hyväntahtoiset hölmöt
Kun Churchillin toiminta aktiivisen antikommunistisen sotarintaman luomiseksi alkoi kariutua Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin ja Ison-Britannian pääministerin Lloyd Georgen vastustukseen, hän takertui yhä tiiviimmin Suomeen. Hän rohkaisi Mannerheimia eri tavoin tarttumaan tilaisuuteen ja yhdessä Viron, Puolan ja valkoisten venäläisten kenraalien kanssa tuhoamaan bolshevismin täydellisesti. Olivathan suomalaiset aktivistit jo rakentaneet sille pohjaa virittämillään rajaselkkauksilla ja Pietarin alueella toteutetulla sabotaasilla.
Churchilliä ei millään tavoin vaivannut se, että Mannerheimin ja hänen tukijoittensa tavoitteena oli sotilasoperaation myötä toteuttaa samalla Suomessa vallankaappaus ja luoda Mannerheimin johdolla jonkinlainen sotilasdiktatuuri, kuten Mannerheim myöhemmin Churchillille tunnusti. Yhtä vaivattomasti Churchill oli valmis nielemään sen, että valkoiset venäläiset halusivat palkkioksi Suomen takaisin Venäjän yhteyteen. Eihän Suomen itsenäisyys ollut tärkeää. Tärkeää oli valkoisten venäläisten kenraalien pitäminen tyytyväisinä ja sitä kautta bolshevikkien kukistaminen.
Viime vaiheessa suunnitelmat kuitenkin kariutuivat kiistoihin offensiivin rahoittamisesta, valkoisten venäläisten kokemiin tappioihin sekä Suomessa suoritettuun presidentinvaaliin, jonka seurauksena Mannerheim joutui luopumaan asevoimien johdosta ja siirtymään myöhemmin ulkomaille. Uusi presidentti K.J. Ståhlberg ja uusi hallitus torjuivat jyrkästi Mannerheimin kaavailemat hyökkäysvalmistelut. Näin Churchill menetti pelinappulansa, jolla kaiken aikaa näyttää olleen hänelle vain välinearvo.
Agentti Gustaf
Kun nykyään kohistaan niin paljon kotiryssistä ja tietojen vuodattamisesta itään, on lohdullista lukea, mitä Ruotsila kirjoittaa Mannerheimista ”yhtenä vallasta eristetyn Churchillin tiedonantajaverkoston jäsenenä” 1920- ja 1930-luvuilla. Tekijän mukaan tietoja ja raportteja vuodatettiin myös Suomen ulkoasiainministeriöstä ja ”Suomen tiedustelupalvelu oli niin ikään yksi Ison-Britannian tärkeimmistä Neuvostoliittoa koskeneista tietolähteistä” - Helsingissä vapaasti toimineen brittiverkoston ohella.
Talvisodan edellä Churchill koetti taivutella suomalaisia hyväksymään Stalinin ehdot, koska se olisi hyödyttänyt brittihallitusta. Hänen myöhempi talvisodan aikainen aktiivisuutensa läntisten apujoukkojen lähettämiseksi Suomeen lähti vähintään yhtä itsekkäistä päämääristä. Tarkoitus oli käyttää talvisotaa verukkeena ja apujoukkojen avulla alistaa Pohjois-Norja ja Pohjois-Ruotsi brittien operaatioille ja siten pakottaa nämä maat vastustamaan aktiivisesti Saksaa ja tarjoamaan samalla resurssejaan Isolle-Britannialle. Suomen auttaminen oli toissijaista ja uusien liittolaisten ja raaka-ainevarojen hankkiminen ensisijaista, Ruotsila kiteyttää Churchillin tavoitteen.
Moukka suurvaltain pelilaudalla
Jatkosotaan mennessä Suomi oli menettänyt kaiken kiinnostavuutensa Churchillin silmissä. Hän oli valmis jopa luovuttamaan Stalinille kemiallisia aseita käytettäväksi suomalaisia vastaan. Mutta kun sodan loppuvaiheessa voittoisan kommunismin pelko sai pääministerin uudelleen valtaansa, hän oli valmis vetoamaan Teheranin konferenssissa Suomen kansallisen itsenäisyyden puolesta ja vastustamaan Stalinin vaatimia sotakorvauksia. Mutta silloinkaan kysymys ei ollut viime kädessä Suomesta. Neuvostoliiton Suomen-politiikan kehitys huolestutti Churchilliä vain sikäli, kuin se oli oire laajemmista vallanlaajennuspyrkimyksistä, jotka olivat hänen huolensa perimmäinen aihe.
Välirauhan solmimisen jälkeen Churchill menetti vähänkin mielenkiintonsa Suomeen. Siitä ei enää ollut antikommunistisen blokin ja sen suunnitelmien käsikassaraksi.Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että Churchill leimasi Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikan ”huonoksi”.
Hirmuista!
Churchillin ”suhteen Suomeen” voidaan katsoa kestäneen kolme vuosikymmentä: sisällissodan kommunisminvastaisesta taistelusta kylmän sodan alkuun. Näiden kahden etapin välisenä aikana Suomi suhtautui Neuvostoliittoon Lontoon näkökulmasta vihamielisesti, ja samaan aikaan Churchill etsi liittolaisia kommunistisen maailmanmahdin kukistamiseksi. Hänen Suomen-politiikkansa oli siis alusta loppuun asti sidoksissa sotilaalliseen antikommunismiin. Vain kommunisminvastaisen taistelun voittaminen merkitsi hänelle jotakin, eivät käytetyt keinot, saati pienelle valtakunnalle häikäilemättömästä hyväksikäytöstä mahdollisesti koituneet vahingot. Suomen itsenäisyys ei ollut tälle maailmanhistorian merkkihahmolle mikään arvo sinällään.
Onpa hyvä, ettei vanha Paasikivi ole enää lukemassa Ruotsilan tutkimusta. Vaikka hän verisistä suurvaltaeduista usein puhuikin, olisi teoksen koruton – jopa inhorealistinen – kuvaus ollut hänelle varmasti liikaa. Siinä olisi keppi viuhunut, Ukko korskunut ja päivittely ja ärhentely kuuluneet vielä seuraavaan kortteliin – vastatuulessakin.
Teksti: Juhani Suomi
Artikkelit ja kolumnit, 7.2.2002 Juhani Suomen arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi"
Markku Ruotsila
Churchill ja Suomi
282 s.
Otava 2002
keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007
"Sotahistorioitsija"
Hesarin keskusteluissa (kestoaiheet) itsensä ihan "sotahistorioitsijaksi" ylentänyt Juhani Putkinen hauskuutti jälleen kerran yrittämällä herätellä taas keskustelua jatkosodan alkamisesta kello 06.05. Ylläpito ikävä kyllä lopetti keskustelun alkuunsa [Tämä keskustelu on käyty n kertaa. Minä suljen ketjun. Edited by: tiinas on 29.5.2007 21:11].
Avauksessaan "Ei ollutkaan kello 6.05? " - "sotahistorioitsija" Putkinen kyseenalaistaa oman väitteensä, eikö se ollutkaan kello 06.05 kun jatkosota alkoi? Vastaus selviää toisesta Putkisen kommenttiini (Merkityksetöntä viisarointia) antamasta vastauksesta (Ajankohta on merkittävä):
"Kun kuitenkin virallisia arkistolähteitä pidetään jostakin syystä arvokkaimpina ns. primäärilähteinä, niin siksi annoin Puolustusvoimain Sota-arkistolle toimeksiannon. Sen toimeksiannon tulos oli, ettei ajankohta välttämättä ollut täsmälleen 22.6.1941 kello 6.05 - vaan oikeampi aika saattaa hyvinkin olla 22.6.1941 kello 6.06."
Primaarilähteisiin turvautumalla "sotahistorioitsija" Putkinen pääsee kokonaista minuutin lähemmäs jatkosodan oikeaa alkamisaikaa 25.6.1941. Tämähän todella on edistystä ;)
Putkisen jutut ovat vanhoja tuttuja hokemia, hän ei edelleenkään tunnusta tapahtuneita tosiasioita, eli sitä että Suomen sukellusveneet aloittivat omat sotatoimensa Neuvostoliittoa vastaan jo illalla 21.6. (sukellusveneiden päälliköidenkin itsensäkin mielestä heidän toimintansa oli sodan aloitus) sekä saksalaisten pommitusrykmenttien ja laivasto-osastojen hyökkäävää toimintaa Suomen alueelta ja Suomen aluetta käyttäen 21.-22.6.1941, vaan noteeraa ainoastaan neuvostoliittolaisten vastatoimen tähän toimintaan Sottungan vesille 22.6.1941 kello 06.06 alkaen - sekin muuten päättyi pari tuntia myöhemmin, kun Stavka käski lopettaa vihollisuudet puolueettomuutta vakuuttanutta Suomea vastaan.
Varsinaisen helmen tähän lopetettuun keskusteluun ehti kuitenkin tarjota Putkisen aisapari Tuula Hölttä:
Jatkosodan alkutapahtumista
Tuula Hölttä 29.5.2007 14:49
Nimierkin ja kumppaneiden logiikka näyttää toimivan samalla tavalla, kuin jos lääkäri diagnosoi potilaalla vaikkapa umpisuolentulehduksen, ja tulehduksen alkamisajankohdaksi väitetään tuota hetkeä, eikä uskota, että tulehdus olisi alkanut jo aiemmin.
Pääministeri Rangell totesi 25.6.41 Suomen olevan sodassa. Hän ei sanonut, että sota olisi alkanut tuosta päivästä. Juhani taas pyrkii selvittämään sitä, mikä oli tulehduksen eli tässä tapauksessa toisen valtion alueelle tuliaseiden voimalla käynnistyneen konfliktin todellinen alkamishetki.
Jos joku toteaa tapahtuneen toimintoketjun olevan käynnissä, ei se suinkaan tarkoita sitä, että toteamishetki olisi sama kuin tuon toimintoketjun alkamishetki. "
Tuula Hölttä on aivan oikeassa, mutta hänenkin kellonsa on väärässä. Tuula Höltän oma logiikka näyttää rajoittuvan siihen mitä Putkinen on hänelle syöttänyt: kaikki alkoi kello 06.05 (ei kun siis 06.06).
Ei se "tulehdus" kyllä tuollakaan kellonlyömällä alkanut vaan se oli alkanut jo vuodenvaihteessa kun Suomi ja Saksa alkoivat neuvotella sotilaallisesta yhteistyöstä. Tartunta oli tullut jo kesällä 1940 kun Hitler määräsi Barbarossan suunniteltavaksi. Ensimmäiset todelliset oireet näkyivät Salzburgin, Helsingin ja Kielin sotilasneuvotteluisssa toukokuun 25.-kesäkuun 10. 1941, jolloin Suomi ja Saksa sopivat käytännön järjestelyistä, siitä miten hyökkäys Neuvostoliittoon aloitetaan Suomen suunnalla. Näiden neuvottelujen perusteella sovitun mukaisesti toiminta alkoi sitten illalla 21.6.1941, eikä todellakaan vasta Neuvostoliiton reagoidessa niihin toimiin seuraavana aamuna kello 6.
Ehkäpä tuo (kerrankin) primäärilähteisiin turvautuminen ylensi Putkisen "sotahistoriotsijaksi"? Muistaakseni hän on tähän saakka jättänyt primäärilähteet noteeraamatta ja julistanut niitäkin valehtelijaksi, kuten esim. sen itse sukellusveneessä aamun 22.6.1941 miinoituksiin osallistuneen suomalaisen sotaveteraanin, joka haastattelussa meni toteamaan, että "Mehän se sota taidettiin aloittaa..."
Kenestäkään ei tule historioitsijaa itse itsensä sellaiseksi nimeämällä, ei vaikka kuinka tilailisi tietoa käyttöönsä ihan itseltään Sota-arkistolta niin harrastajana pysyy. Oikea historiantutkija ottaa huomioon kaikki näkökulmat, eikä pyri todistamaan vain yhtä oikeaksi. "Method Putkinen" on sellainen, että otetaan ensin lopputulos (Venäjä aloitti jatkosodan) ja aletaan etsimään sitä tukevia tietoja eikä noteerata mitään etukäteen päätetyn lopputuloksen kyseenalaistavia faktoja. Historia on tiedettä ja "method Putkisella" aikaansaatu historia on politiikkaa. Siinä se ero, eikä se ero ole ihan pieni.
Mutta ei se mitään. Jos Putkinen haluaa itselleen tittelin "Sotahistorioitsija" (kirjoitetaan varmaan isolla niin kuin Jatkosota ;)) niin olkoon hyvä vaan. Ei titteli miestä pahenna, jos ei mies titteliä. Onhan meillä näitä vastaavia histrorioitsijoita muitakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
