Lisää lunta tupaan...

Asianajaja Kari Silvennoinen purkaa tuntojaan EIT:lle tekemänsä valituksen kohtalosta ProKarelian artikkelissa 22.10.2008. Silvennoisen valitus näyttää tulleen hylätyksi jo 10.10.2008, mutta ilmeisesti sen pureskeleminen on nyt vienyt hieman aikaa kun selitykset ilmestyivät PK:n sivuille vasta nyt.

Silvennoisen jutussahan kävi juuri niin kuin oli odotettavissakin, EIT ei ottanut sitä edes käsiteltäväksi. Tarinahan on tähän mennessä kulkenut niin, että EIT hylkäsi ensin Silvennoisen valituksen ja kehotti häntä hakemaan ensin asiaan kansalliset päätökset Venäjältä, niin kuin EIT:n säännöt valitusten käsiteltäväksi ottamisesta selvästi sanovat. Silvennoisen kanne hylättiin sitten Viipurissa, ja sen jälkeen toisessa oikeusasteessa Pietarissa. Silvennoinen ehti jo todeta, että hyvä näin, nyt on hyvä tehdä EIT:lle uusi valitus. Köpelösti kävi senkin kanssa, sitä ei otettu EIT:ssa edes käsittelyyn.

Kyseessä on viipurilainen tontti, jonka aikoinaan ennen talvisotaa omisti Silvennoisen asiakkaan Kalle Paulan isä. Paikalla on nykyisin lasten leikkipuisto. Tapausta pohtinut pietarilainen tuomioistuin totesi, ettei asia kuulu lainkaan siviilioikeuden piiriin, vaan on valtioiden välinen kysymys. Päätöksen lukenut tuomari Olga Kulikova: "Pariisin rauhansopimuksessa 1947 Suomi luopui kaikista vaatimuksista alueeseen. Koska tontti tuli Neuvostoliiton omaisuudeksi kansainvälisellä sopimuksella, asian käsittely siviilioikeudessa lopetetaan". Tuomarit katsoivat, ettei suomalaisella ole omistusoikeutta tonttiin, koska Karjalan luovutuksen yhteydessä alueella astui voimaan Neuvostoliiton laki. Päätöksessä todetaan: "Perustuslaki (Neuvostoliiton) vuodelta 1936 määritti kaiken maan valtion omaisuudeksi". Venäjän nykylain mukaan aikanaan kansallistettua omaisuutta ei palauteta. Aiemmin Viipurin oikeuden perusteluissa sanottiin, että Silvennoisen asiakkaalla Kalle Paulalla ei ole perimisoikeutta tonttiin, sillä hänen isänsä kuollessa vuonna 1941 kaupunki oli jo siirtynyt Neuvostoliitolle.[Ks. Helsingin sanomien uutiset, linkit tekstin lopussa]

Näinhän se menee. Valtiolla on suvereeni, omiin lakeihinsa pohjautuva oikeudenkäyttövalta alueellaan. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin voi ottaa kantaa siihen, onko valittajan ihmisoikeuksia loukattu valtion oikeusprosessissa. Silvennoisen EIT-valituksen hylkäämisperusteluiden mukaan näin ei ole tapahtunut, vaan asia on käsitelty Venäjän lakien ja ihmisoikeussopimuksen mukaisesti. Kannattaa muistaa, millä perusteella EIT sääntöjensä mukaan ottaa valituksen käsittelyyn.

Silvennoisen ensimmäisen valituksen EIT hylkäsi Ihmisoikeussopimuksen 35 artiklan 1. kohdan perusteella. Se menee näin: " Tuomioistuin voi ottaa asian käsiteltäväkseen vasta kun siinä on turvauduttu kaikkiin kansallisiin oikeussuojakeinoihin yleisesti tunnustettujen kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaisesti ja kuuden kuukauden kuluessa lopullisen kansallisen päätöksen antopäivästä. " Toisen hakemuksen hylkäämiseen pätee saman artiklan kolmas kohta: "Tuomioistuin ei ota tutkittavakseen 34 artiklan nojalla tehtyä yksilövalitusta, johon se ei katso yleissopimuksen tai sen pöytäkirjojen määräysten soveltuvan tai jonka se katsoo olevan ilmeisen perusteeton tai merkitsevän valitusoikeuden väärinkäyttöä."
Kalle Paulan isä menetti kiistan alaisen tontin vuonna 1940, Venäjä on liittynyt ihmisoikeussopimukseen vasta 90-luvulla ja siitä hetkestä alkaen kaikki siellä tapahtunut on ollut EIT:n tuomiovallan alaista. EIT:llä ei ole tuomiovaltaa tapauksiin ennen valtion liittymistä mukaan ihmisoikeussopimukseen (ks. Ihmisoikeussopimuksen 56 artikla).

Silvennoisen mukaan EIT:n hylkäämisperusteluissa sanotaan, että tonttikiista on kansainvälisen oikeuden asia. Silvennoisen tulkintojen mukaan tämä merkitsee sitä, että asia pitäisi viedä esimerkiksi YK:n ratkaistavaksi. Kansainvälisellä oikeudellahan tarkoitetaan valtioiden välisiä oikeussuhteita joita säätelevät tapaoikeus sekä kansainväliset ja kahdenkeskiset valtioiden väliset sopimukset sekä valtion lakien soveltamista kysymyksiin, joissa on osallisina toisen maan kansalaisia tai yrityksiä tai jotka muuten ulottuvat valtion varsinaisen toimialueen ulkopuolelle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen valtion tulisi ottaa asia esille Venäjän kanssa. Pariisin rauhansopimuksen 29 artiklassa Suomi on luopunut kaikista tällaisista vaatimuksista, joten asian esiin ottaminen vaatisi käytännössä rauhansopimuksesta irtautumista.

ProKarelian artikkelissa ProKarelian toimituksella ja Silvennoisella näyttää olevan jonkinlainen suurta pettymystä purkava "paatoksellinen ähky", joten siinä esitettyjä perusteettomia syytteitä EIT:n tuomareiden puolueellisuudesta ja kestohokemia omistusoikeuden jatkuvuuden muka vahvistamisesta jossain en viitsi edes kommentoida. Ehkäpä seuraavaksi näemme Silvennoisen amerikkalaisessa oikeussalissa, niin kuin mies näyttää uhoavan asian sinne vievän, siinäpä sitä draamaa sitten taas riittääkin. Asianajajahan saa palkkansa, voittiko juttunsa vai ei, niin kauan kuin löytyy asiakkaita jotka ovat valmiit hänen kokeilunsa kustantamaan.

>> Euroopan ihmisoikeussopimus

>> Ihmisoikeustuomioistuin torjui suomalaismiehen tonttikiistan Viipurissa (STT/HS 22.10.2008)
>> Pietarin oikeus: Viipurin tonttikiista on valtioiden välinen asia (HS24.1.2008)
>> Pariisin rauhansopimus 1947

Sotasyyllisyystuomioita ei voi purkaa

Yksi ProKarelian ajamista asioista sai Korkeimmalta oikeudelta tänään lunta tupaan:

KKO: Sotasyyllisyystuomioita ei voi purkaa

Tiedote 20.10.2008 - KKO:lla ei toimivaltaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annetun tuomion purkamiseen

Korkein oikeus (KKO) on tänään antanut päätöksen, jonka mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annetun tuomion purkaminen ei kuulunut KKO:n toimivaltaan.

Tuomio oli annettu muun ohella ministerinä toimineelle Väinö Tannerille helmikuussa 1946. KKO katsoi päätöksessään, että sotasyyllisyysoikeuden perustaminen ja sotaan syyllisinä pidettyjen rankaiseminen tapahtui sellaisista lähtökohdista ja sellaisissa olosuhteissa, joita on pidettävä poikkeuksellisina.

Sotaan syyllisten rankaisemiseksi säädettiin erityislaki. Lakiin ei sisältynyt säännöstä, jonka mukaan sotasyyllisyysoikeuden tuomioon olisi mahdollista hakea muutosta. KKO vastusti lain säätämistä vuonna 1945 antamassaan lausunnossa.

Poikkeuksellisen taustan vuoksi ei KKO:n mukaan ollut perusteltua ryhtyä jälkikäteen tarkastelemaan tuomiota ja siihen johtanutta menettelyä yleisten tuomionpurkua ja kantelua koskevien säännösten pohjalta.

Lisätiedot: Esittelijäneuvos Kari Vesanen, p. 01036 40065

http://www.kko.fi/44735.htm

ProKarelian kanta: Sotasyyllisyys

EDIT: ProKarelia teki sen taas, nimittäin varsin omalaatuisen tulkinnan, tällä kertaa tästä KKO:n päätöksestä ja otsikoi sen näin kekseliäästi: "KKO VAHVISTI SOTASYYLLISTEN TUOMIOT VÄÄRIKSI JA PESI KÄTENSÄ" >> PK:n juttu

Vaikka tuota päätöstä kuinka lukemalla lukee niin ei siitä vain satu silmään sellaista, että KKO jossain kohtaa julistaisi tuomiot vääriksi. Kyllä tuollaiseen johtopäätökseen päästäkseen vähintään Veikko Saksi pitäisi olla...

Perusteluissaan KKO tulee yksinkertaisesti siihen johtopäätökseen, että:

"Mainituilla perusteilla Korkein oikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta. Sen vuoksi Korkein oikeus jättää Tannerin hakemuksen tutkimatta."

>> KKO:n perustelut päätökselle

EIT: ei korvauksia evakoille

Euroopan ihmioikeustuomioistuin (EIT) hylkäsi "Saksan ProKarelian" eli Preussische Treuhand GMBH -järjestön hakemuksen omaisuuden palauttamisesta saksalaisevakoille Puolasta.

Tämä päätös on ennakkotapaus, joka vaikuttaa myös suomalaisten vastaaviin hakemuksiin EIT:ssa. Lyhyesti hylkäämisperusteista; Saksalaisten hakemus hylättiin EIT:n sääntöjen vastaisena, mikä kannattaa huomioida, sillä suomalaisten EIT:lle jättämien korvaushakemuksien perustelut ovat vastaavat. Oikeuden pääperustelut hylkäämiselle ovat Euroopan ihmisoikessopimuksen artikkeli 35 § kohta 3 ja 4 ja se, että omaisuuden menetys tapahtui ennen kuin ihmisoikeussopimus oli ratifioitu Puolassa, jonka jälkeen Puola oli velvollinen sitä noudattamaan. Näin ollen EIT:lla ei ole päätösvaltaa asiaan. Oikeus toteaa myös, ettei Puola ole vastuussa puna-armeijan toimista aiheutuneista alueelta pakenemisista.

Mielenkiintoista tässä Karjala-kysymyksen suhteen on se, ettei palautusjärjestöt, edes ProKarelia tai jäsentensä karjalaisen omaisuuden palautukseen keskittynyt Karjalan pakolaiset ry, ole vielä ottaneet EIT:n päätökseen kantaa millään tavalla. Ehkäpä pettymys oli liian suuri ja sulateltavaa riittää...

>> Päätös kokonaisuudessaan

>> Euroopan ihmisoikeussopimus

>> Preussische Treuhand GMBH

Ettäs Veijo kehtasitkin!

ProKarelian Veikko Saksi (kuvassa oikealla) pillastui Perusinsinööri Veijo Miettisen (kuvassa vasemmalla) pakinasta Tekniikka ja Talous- webbisivuilla. Veijo kun kehtasi mennä kehottamaan, että "Insinöörit! Ostakaa Karjala takaisin Veijon kanssa". Saksin mielestä tämä tällainen on rikokseen yllyttämistä, sillä eihän ne venäläiset siellä Karjalassa mitään omista vaan suomalaiset täällä rajan tällä puolen ne Karjalan maat ja mannut yhä omistaa ja jos Veijo sieltä jotain ostaa niin suomalaisille siitä pitää maksaa, ei venäläisille.

Saksi: "Toinen pahempi asia on se, että perusinsinööri – varmasti hyvää tarkoittaen – kehottaa suomalaisia insinöörejä ryhtymään lainvastaiseen tekoon. Hän yllyttää ihmisiä rikokseen. Jos ostat venäläisiltä Karjalan maita ja metsiä, ostat silloin suomalaisten yhä omistamaa omaisuutta sellaiselta taholta, jolla ei ole kaupan kohteeseen omistusoikeutta.

Omistusoikeus on helposti verifioitavissa. Suomalaisten omistus näkyy maakirjoista ja vuoden 1939 rekistereistä. "

Saksin logiikka hakee vertaistaan.

Saksi ProKarelioineen hokee hokemasta päästyään, ettei Karjalan maiden omistusoikeus siirtynyt mihinkään alueluovutusten myötä, vaan oikeat omistajat Karjalan maille ja taloille ovat yhä ne suomalaiset, joilla niihin lainhuuto oli aikoinaan ennen sotia. Mitään juridista faktaa Saksilla ei tietenkään ole tämän väitteensä tueksi antaa, hän perusteleekin ProKarelian sivuilla väitteitään linkittämällä muihin omiin väitteisiinsä. Alueluovutusten takia säädettiin korvauslaki, jonka perusteella omaisuutensa Karjalaan jättäneille korvattiin menetettyä omaisuutta. Saksi tulkitsee tämänkin lahjakkaasti "sosiaali- tai elinkeinoavuksi". Mistään tällaisesta "avusta" kyseinen laki ei toki puhu mitään.

Omistusoikeuden verifioinnissa mennään sitten jo henkimaailman puolelle. Saksi luottaa järkähtämättä oikeusteitse Karjalasta kiinteistöjä takaisin perivään asianajaja Kari Silvennoiseen, joka on sanonut: "Pariisin rauhansopimuksessa vain raja siirtyi, ei omistusoikeus". Silvennoinen ei toki ole saanut tuon ajatuksensa taakse vielä Venäjän oikeuslaitosta eikä Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta, saati mitään muutakaan juridista tahoa, mutta eipä se näytä Saksia häiritsevän.

Kaikki ne tapaukset, joihin Saksi kirjoittelussaan vetoaa omistusoikeuden pysyvyydestä, ovat tapahtuneet vasta YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimusten syntymisen jälkeen ja siten ne ovat olleet näiden sopimusten alaisia. Hyvänä esimerkkinä Saksin usein esiin ottama kyproksenkreikkalaisen tapaus, jossa EIT velvoitti Turkin maksamaan korvauksia omaisuuden menetyksestä. Turkki oli Kyproksen miehittäessään jo ratifioinut ihmisoikessopimuksen ja siten velvollinen sitä myös noudattamaan. Saksille taas ei mene jakeluun, ettei näitä kansainvälisiä sopimuksia sovelleta taannehtivasti vaan siitä hetkestä alkaen kun maa siihen mukaan lähtee. Venäjä lupautui mukaan vasta 90-luvulla. Karjala menetettiin jo 40-luvulla.

Omistusoikeus ei todellakaan siirtynyt rajaa siirrettäessä. Se lakkasi olemasta, joten mihinkään siirtämiseen on turha edes vedota, vaikka siitä hokeminen näyttää jo palauttelijoiden opinkappaleeksi muodostuneen. Alueen kiinteistöt jäivät Neuvostoliiton puolelle. Rajan siirryttyä Suomen maarekisteristä lakkautettiin (huom.ei siirretty) rajan taakse jääneet kunnat ja niillä sijainneet kiinteistöt. Omistuspaperit ja lainhuudot menettivät täten merkityksensä, eli lain voiman.

Omistusoikeus olisi siirtynyt vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto olisi perustanut nämä entiset suomalaiset kiinteistöt sellaisenaan omaan kiinteistörekisteriinsä ja nimennyt niille omistajat. Näinhän ei todellakaan tapahtunut, sillä Neuvostoliiton perustuslaki ei edes tunnustanut yksityistä maaomistusta, joten kiinteistöjen yksityinen omistus oli siellä mahdotonta.

Minkä lain vastaiseen tekoon Perusinsinööri Veijo Miettinen sitten Saksin mielestä kehottaa suomalaisia insinöörejä? Ei sellaista lakia ole olemassakaan muualla kuin Saksin omassa mielikuvituksessa.

Suomalaisten omistusoikeus Karjalan kiinteistöihin pitäisi ensin vahvistaa Venäjän oikeuslaitoksen toimesta, ennen kuin Saksi ja muut Karjalan palauttajat voisivat edes alkaa käyttämään isännän ääntä Karjalan kiinteistöjen suhteen, vaan eipä heitä näytä tällaiset pienet juridiset seikat häiritsevän. Rehvakkaasti vaan ollaan isäntiä talossa, johon ei omisteta edes avainta ja uhkaillaan talosta kiinnostuneita ohikulkijoita näkymättömällä pysyllä.

Tämä on tätä Karjalan palautuksen realismia nykypäivänä. Valitettavasti.

--

Perusinsinööri[Veijo Miettinen, Tekniikka ja Talous, 05.09.2008]:
Insinöörit! Ostakaa Karjala takaisin Veijon kanssa

Veikko Saksin vastine ProKarelian webbisivulla